Category : Stories

Sub Category : Drama

Kristallimeduusa

Oli kylmä syksyinen yö. Täysikuu paistoi tähtien täyttämällä taivaalla. Hiljaisuus leijaili meren yläpuolella. Oli täysin hiljaista. Samassa alkoi kuulua veden liplatusta ja vene työntyi esiin mustan metsän kätköistä. Se lipui hiljaa eteenpäin. Veneessä istui tyttö. 
Vasta 13 vuotias Christina liukui yksin yön pimeydessä puisella veneellään. Haavat ja kyyneleet olivat värjänneet hänen kasvonsa punaisiksi. Christina oli tullut merelle koska hän kaipasi rauhaa. Rauhaa kaikesta tapahtuneesta ja tapahtuvasta. 
Hän asui rapistuneessa talossa alkoholisti isänsä kanssa. Hänen äitinsä oli kadonnut 3 vuotta sitten. Hänen isosiskonsa Lydia oli karannut kotoa Christinan ollessa 12. Sen jälkeen Christina oli jäänyt yksin isänsä kanssa asumaan. Christinan isä pahoinpiteli häntä melkein joka päivä. Christinaa kiusattiin koulussa ja vapaa-ajalla. Hän ei ollut missään turvassa, eikä saanut missään rauhaa.
Siksi hän oli täällä. Taas yhden pahan pieksemisen jälkeen hän oli tullut tänne merelle rauhoittumaan. 
Christina pysäytti veneen ja henkäisi syvään. Oli hiljaista. Hän nosti katseensa taivaalle. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä. Hän alkoi laulaa surullista sävelmää.

"Oi kunpa joskus päivä koittaisi sellainen,
Kun en enää olisi surullinen.
Oi kunpa joskus löytäisin paikan sellaisen,
jossa voisin edes hetken olla onnellinen.
Tahtoisin vaan, jo luovuttaa.
Haluaisin tavoitella  ikuista rauhaa.
Parempi on jos kärsi en,
parempi on jatkaa vaieten,
Ikuiseen uneen nukahtaen,
alle kylmien aaltojen"

Yhtäkkiä kuului outo kilahdus. Christina hätkähti ja katseli ympärilleen. Ääni liukui veden pintaa pitkin kaukaisuuteen ja hiljeni sitten. Christina painoi päänsä alas. Samassa ääni kuului uudestaan. Christina nosti taas katseensa ja tähyili ympärilleen. Ei mitään, taaskaan. Hän huokaisi ja oli jo aikeissa lähteä, kun kilahdus kuului uudestaan. Sitten uudestaan ja vielä uudestaan. Christinaa alkoi pelottaa. 
Samassa hän näki jotain. Mustasta vedestä erottui himmeä sininen valo. Se suureni ja samalla voimistui. Mikä ikinä se olikaan, se oli todella suuri. Christina ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti kuinka tämä valo lähestyi. Lopulta se pysähtyi. Se ei tullut aivan pintaan vaan jäi alle metrin verran sen alle. Oli hetken hiljaista. Sitten Christina kuuli taas kilahduksen. Tällä kertaa hän kuitenkin tiesi mistä se tuli. Se tuli vedenpinnan alta. Tuon valon luota. Christinan päässä liikkui hänen äitinsä sanat:

-Jos menet täysikuun aikaan merelle ja jos on täysin hiljaista, niin voit kuulla kristallimeduusan kilahtelun. Ja jos olet onnekas, voit nähdä lootuskristalli hohdon. Mutta muista, jos ikinä näet kristallimeduusan, älä missään nimessä...

Uusi kilahdus havahdutti Christinan ajatuksistaan. Jonkin matkan päähän oli ilmestynyt uusi valo. Yhtäkkiä valoja alkoi ilmestyä kaikkialle. Kilahtelut kaikuivat yössä kun valot nousivat toinen toisensa jälkeen pintaan. 
Silloin Christina tajusi. Ne eivät olleet valoja, vaan kristallimeduusoja. Ja hän oli juuri todistamassa yhtä maailman kauneimmista ja harvinaisimmista luonnonilmiöistä: Lootuskristalli hohtoa.
Valo toisensa jälkeen pulpahti esiin ja kilahdukset jatkuivat.
Kohta koko meri hohti lasuriitinsinisenä. Valoa oli silmän kantamattomiin.
 Aalto keikautti venettä niin että se meinasi kaatua. Christina kirkaisi säikähdyksestä. Vene pysyi juuri ja juuri pystyssä ja Christina huokaisi helpotuksesta ettei ollut tippunut hyiseen veteen. 
Hän sulki silmänsä, kuunnellakseen kilahtelua kaikessa rauhassa, mutta se oli loppunut. Kuu oli mennyt pilveen ja loiste kadonnut. Oli aivan hiljaista. Christina kurkotti kohti airoja ja ajatteli lähteä takaisin, mutta airot eivät enää olleetkaan veneessä. 
Samassa koko vene tärähti. Christina ponnahdi istumaan. Häntä alkoi pelottaa taas. Vene tärähti uudestaan. Hän tärisi. Vene tärähti taas kerran, ja vielä uudestaan. Christina huusi apua, mutta hänen huutonsa haihtui pimeyteen. Samassa vene tärähti niin kovaa että vene keikahti ympäri ja Christina tippui veteen. Hän yritti sokeasti haparoida venettä, mutta tuloksetta. Lopulta hänen kätensä löysi puisen tukin ja hän kiskoi itsensä ylös. Hän näki veneensä jonkin matkan päässä ja hän veti käsillään tukin sinne. Hän kömpi väärinpäin olevan veneensä päälle ja istahti siihen. Hän alkoi nyyhkyttää hiljaa. Samassa kuu tuli pois pilven takaa ja Christina kauhistui. Jotain valtavaa oli nousemassa vedestä. Vesi alkoi väreillä ja aaltoilla. Christina oli jähmettynyt kauhusta. 
Hän muisti nyt äitinsä lauseen selvemmin kuin koskaan:

-Jos ikinä näet kristallimeduusan, älä missään nimessä huuda. Tai muuten herätät meren paholaisen.

Kaksi sinistää silmää rävähtivät auki veneen alapuolella. Sitten pinta alkoi aaltoilla ja jokin järkyttävän suuri nousi vedestä. Se kohosi ensin puiden yläpuolelle, sitten vuorten. Sillä oli musta nahka jossa kulki sinisiä kuvioita. Sen suu oli täynnä teräviä hampaita. Se katsoi alas Christinaan ja näytti virnistävän. Sitten se tarrasi hänestä kiinni ja veti hänet mukanaan veden alle. Viimeinen asia jota Christina näki oli kirkas sininen loiste hänen yläpuolellaan kun kristallimeduusat jättivät hyvästit hänelle. Christina tunsi happensa loppuvan ja hän vaipui ikuiseen uneen kylmien aaltojen alle. 
Jo tajuton Christina aseteltiin veden alaiseen luolaan makaamaan toisen naisen viereen. Tämä nainen oli tasan kolme vuotta sitten tullut samalla veneellä samalle merelle ja kokenut saman kohtalon kuin Christinakin. 
Tajuttomuuden läpi Christina tunsi vielä käden hänen olkapäällään, viimeisillä voimillaan hän raotti silmiään ja näki naisen vieressään surullisen näköisenä. Nainen sanoi:

-Minähän sanoin sinulle että älä huuda


LOPPU